NaNoWriMo

No, I have not written here much lately.

As a matter of fact, I haven't written much of anything or anywhere lately. Even school essays are giving me trouble, and nothing seems to help.

Except now something had better do so, because I'm about to once again embark on the huge adventure that is NaNoWriMo.

For those uninformed, simply put, NaNoWriMo is a challenge where participants aim to write 50,000 words during the month of November. I've participated five times this far, six if one counts the summer NaNo this year. Each time, I have emerged victorious.

Of course, this time my head seems to want more of a challenge. I'll be working on three projects in November, two of which are original, and trying to get as many of them as possible past the finish line of 50,000 words. This is in addition to school work, club activities, and other such distractions.

So, I shall now issue a general warning: for the next month, I will likely not be available very much. I will not do any unnecessary socializing, I will stay holed up in my room even more than usual, I will do my best not to procrastinate.

During November, I will write. Anything else is secondary. Anyone who dares approach me despite this warning will likely be subjected to semi-sensical ramblings about the progress of my work.

Look forward to more updates over here during November. I'm sure blogging will be very tempting when I'm stuck on two out of three stories. One can only hope I can carry that momentum to December as well.

Now, if you'll excuse me, I have a few murders to plan.

(Don't worry, they're all fictional.)

(Or are they?)

---

Ei, en ole kirjoittanut tänne paljoa viime aikoina.

Itse asiassa en ole kirjoittanut paljon mitään paljon mihinkään. Kouluesseetkin tuottavat ongelmia, eikä mikään näytä auttavan.

Paitsi että nyt jonkin olisi parempi auttaa, koska olen taas kerran lähdössä sille suurelle seikkailulle, joka NaNoWriMona tunnetaan.

Niille, jotka eivät asioista ole tietoisia, NaNoWriMo on yksinkertaistettuna haaste, jossa osallistujat pyrkivät kirjoittamaan marraskuun aikana 50 000 sanaa. Olen tähän mennessä osallistunut viisi kertaa, kuudesti jos tämän vuoden kesä-Nano lasketaan. Joka kerta olen saapunut voittajana maaliin.

Totta kai, tänä vuonna pääni vaikuttaa haluavan enemmän haastetta. Tulen työskentelemään kolmen projektin parissa marraskuussa, kaksi niistä omaperäisiä, ja yritän saada niistä mahdollisimman monta 50 000 sanan maalipyykin ohitse. Tämä on siis koulutyön, järjestötoiminnan, ja muiden häiriötekijöiden lisänä.

Annan nyt siis yleisvaroituksen: seuraavan kuukauden aikana en todennäköisesti ole kovinkaan paljon saatavilla. En tule harrastamaan ylimääräistä sosialisointia, sulkeudun huoneeseeni tavallistakin enemmän, pyrin mahdollisuuksien mukaan olemaan välttelemättä päätehtävääni.

Marraskuussa minä kirjoitan. Kaikki muu on toissijaista. Jokainen, joka uskaltautuu lähestymään minua tästä varoituksesta huolimatta, tulee todennäköisesti altistumaan puolijärkeville vuodatuksille uurastukseni etenemisestä.

Voitte odottaa lisää päivityksiä täällä marraskuun aikana. Olen varma, että blogittaminen tulee olemaan hyvin houkuttelevaa kun kaksi kolmesta tarinasta jumittaa. Voin vain toivoa, että jaksan jatkaa samaa rataa joulukuulle.

Nyt suokaa anteeksi, minulla on muutamia murhia suunniteltavana.

(Ei huolta, ne ovat kaikki fiktiivisiä.)

(Vai ovatko?)

Asiaa sivuten

Kirjoitan paljon.

Koska kirjoitan, puhun usein kirjoittamisesta. Kohteeksi kelpaa kuka vain, joka pysyy paikallaan tarpeeksi pitkään. Tietty karsinta on toki tarpeellista, mistä syystä onkin hyvä, että puhetulvieni lomassa olen kehittänyt varsin pitävän tavan analysoida jo ensimetreillä, kirjoittaako uhrini itsekin. Menetelmä on yksinkertainen: kerron, montako sanaa olen tietyssä ajassa kirjoittanut, ja odotan lähes väistämätöntä kysymystä.

Montako sivua se on?

Voi toki olla, että sääntöön löytyy poikkeuksia. Teoriani perustuu yksinomaan omiin empiirisiin kokemuksiini. Olen kuitenkin huomannut, että pääsääntöisesti tämän kysymyksen todennäköisyys nousee sitä korkeammaksi, mitä vieraampaa fiktiivinen kirjoittaminen pikku koe-eläimelleni on.

Sivua? Kuka välittää sivuista? En edes kirjoita ohjelmalla, joka näyttäisi perustulostusasetelmaa. Jos kirjoittaisinkin, tekstin asettelu ja fontin koko ratkaisisivat sivutuksen. Entä jos kirjoitan osan sieltä, toisen täältä, jättäen aukkoja sinne, missä täydennystä vielä kaivataan? Jos suosimani ohjelma näyttää jokaisen osan alkavaksi uudelta sivulta, huijaanko poloista kyselijää, kun osa kohtauksista ei täytäkään sivuja kokonaan?

Asenne on toki ymmärrettävä. Peruslukijan elämässä sanamäärä harvoin tulee esiin, sivumäärät kylläkin. Tämä kuitenkin vain osoittaa, että kysyjän ote kirjoitusprosessista ei luultavasti ole kovin pitävä.

Akateemikoille voin tämän vielä antaa anteeksi. Tiukat ohjeet asettelusta ja vaihtelevat ohjeistukset tekstien pituudesta sumentavat sanojen ja sivujen eroa. Yliopiston ulkopuolella kuitenkin vain totean, ettei kyselijä todennäköisesti ole kirjoittaja.

Montako sivua tämä teksti on? Yhden websivun verran.

Ja sen enempää minua ei edes kiinnosta tietää.

*

I write a lot.

Because I write, I often talk about writing. Anyone who stays still long enough is an acceptable target. Of course a certain amount of weeding must be done, which is why it's a good thing I have, amidst my floods of chatter, developed a rather efficient way of analysing right from the start whether my victim writes, too. The method is simple: I tell them how many words I have written in a certain period of time, and then wait for the nigh inevitable question.

How many pages is that?

There may be exceptions to the rule, of course. My theory is based solely on my own empirical experiences. However, I have noticed that for the most part, the less experience my little lab animal has with fictional writing, the higher the likelihood of this question.

Pages? Who cares about pages? I don't even write on a program that displays the default print layout. Even if I did, the text layout and font size are what decides the page breaks. And what if I write a bit here, another bit there, leaving empty spaces where I still need to add something? If my program of choice shows each new part on a new page, am I somehow cheating the poor questioner when some of the scenes do not fill their pages completely?

Of course, the attitude is understandable. In the life of a basic reader word count rarely comes up, as opposed to page counts. However, this only goes to show that someone who asks this does not have a very solid grasp on the writing process.

I may forgive academics for this. Strict guidelines on layouts and varying instructions on text length blur the lines between word and page counts. Outside the university, however, I can only conclude that the one who asks me is most likely not a writer.

How many pages is this text? One web page long.

And that's all I even care to know.

Full Circle

It feels strange to write in Finnish.

Of course, by any logic, it shouldn't. I use Finnish every day, after all; I speak Finnish, listen to others speak it, read various texts ranging from school assignments to weather forecasts. And, yes, I do write in Finnish, whether it be notes in class or secret messages to another player in a game.

However, it is very rare indeed that I write fiction in Finnish. And that, as I have noticed this past weekend, feels quite strange indeed.

So many games and nobody to play...

After putting off yet another story idea for ages, I started it at last this past Sunday while waiting for others to wake up to keep me company. (I was at a gaming con, so games were the preferred form of entertainment for the waking hours; however, someone had to be up at 6 AM to keep an eye on things, meaning most of my usual company for games was fast asleep at last, while I was not.) I only intended to try it out, perhaps write a few paragraphs, get a feeling for the characters and story. Before I knew it, though, I had finished the first draft of the first chapter. Sure, it is still quite rough, and will require proofreading and perhaps some corrections, but for now, it is done. I got some of the story written. In Finnish.

When I first started writing my own stories, on my very first own computer all those years ago, they were all in Finnish. Of course they were; I hardly knew any English back then, and besides it was ridiculous to even think of a Finnish person writing in English. It felt natural to use my mother tongue. As years passed, though, I got exposed to English texts more and more, and ventured into the language for my own writings as well. (Of course, back then my language skills regarding English were far from the best. I have some samples left from when I was thirteen, and I make an effort not to look anywhere near them. It was my worst subject as a kid.)

Now, twice as old and only half as confident in my skills, it seems like I've come full circle at last. After the better part of a decade spent writing in English, I'm again venturing into Finnish as a means of expressing myself in creative manners. It is the first time I do so outside school assignments ever since primary school, and yes, it does feel very strange.

At times, I almost felt lost when trying to put my words on the screen in that one chapter. I kept grasping for the right phrase, wondering about which of several synonyms would have the right connotations, trying out the feel and sound of the language. I had to remind myself about the correct punctuation and grammar for Finnish, and caught myself wondering about commas and quotation marks again. Should I use the colloquial term here, or go for the more neutral one? How casual or formal should my narrative be, and what about dialogue? There are so many different ways to write various tones of dialogue in Finnish, ways I am in no way confident I am capable of. The most formal written language would feel strange for a teenage boy, but then how far should I go in the other direction?

Somehow, though, I managed to write that one chapter, the very start of a much longer story. I'll still have to reread it, and have others read it, and edit and modify and rewrite and summarize and expand, but for the time being, I have written it. I have written it in Finnish.

It feels strange.

It also feels great.

*

Tuntuu oudolta kirjoittaa suomeksi.

Tietenkään sen ei millään logiikalla pitäisi tuntua siltä. Minähän kuitenkin käytän suomea joka päivä; minä puhun suomeksi, kuuntelen muiden puhuvan sitä, luen erinäisiä tekstejä koulutehtävistä sääennusteisiin. Ja kyllä, minä kirjoitan suomeksi, olivat kyseessä sitten muistiinpanot tunnilla tai salaiset viestit toiselle pelaajalle.

On kuitenkin tosiaan hyvin harvinaista, että kirjoitan fiktiota suomeksi. Ja se, kuten huomasin viime viikonloppuna, tuntuu todellakin kovin oudolta.

Pelaaminen on värikästä touhua.

Lykättyäni taas yhtä tarinan ideaa tuonnemmaksi jo ikuisuuden, aloitin sen lopultakin viime sunnuntaina odottaessani, että muut heräisivät pitämään minulle seuraa. (Olin pelitapahtumassa, joten pelit olivat yleisin viihteen muoto hereillä ollessamme; jonkun piti kuitenkin olla hereillä myös aamukuudelta pitämässä asioita silmällä, mistä johtuen suurin osa tavallisesta peliseurastani oli viimein unessa, mutta minä en.) Aioin vain kokeilla sitä, ehkä kirjoittaa muutaman kappaleen, saada jotain tuntumaa hahmoihin ja tarinaan. Ennen kuin tiesinkään, olin kuitenkin jo saanut ensimmäisen luvun ensimmäisen version valmiiksi. Toki se on yhä aika luonnosmainen ja vaatii vielä oikolukua sekä ehkä joitain korjauksia, mutta tältä erää se on valmis. Sain osan tarinasta kirjoitettua. Suomeksi.

Kun ensi kertaa aloin kirjoittaa omia tarinoitani, ensimmäisellä omalla tietokoneellani monen monituista vuotta sitten, ne olivat kaikki suomeksi. Totta kai ne olivat. Tuskin osasinkaan englantia silloin, ja sitä paitsi tuntui naurettavalta edes ajatella, että suomalainen henkilö kirjoittaisi englanniksi. Oli kovin luonnollista käyttää äidinkieltäni. Kun vuodet vierivät, altistuin kuitenkin yhä enemmän englanninkielisille teksteille, ja kokeilin tätä kieltä myös omissa kirjoituksissani. (Tietenkin tuolloin kielitaitoni englannin suhteen oli kaukana parhaasta. Minulla on joitakin näytteitä jäljellä kolmanneltatoista ikävuodeltani, ja pyrin olemaan katsomatta niiden lähellekään. Kyseessä nyt kuitenkin oli huonoin aineeni lapsena.)

Nyt olen kaksi kertaa niin vanha ja vain puolet niin itsevarma, ja näyttää, että olen palannut takaisin lähtöpisteeseen. Vietettyäni paremman puolen vuosikymmenestä kirjoittaen englanniksi, uskaltaudun taas suomen kieleen tapana ilmaista itseäni luovasti. Tämä on ensimmäinen kerta alakoulun jälkeen, kun teen näin koulutehtävien ulkopuolella, ja kyllä, se tuntuu hyvin oudolta.

Toisinaan tunsin olevani aivan hukassa yrittäessäni saada sanoja ruudulle tuohon yhteen lukuun. Yritin löytää oikeaa tapaa sanoa jotain, miettiä mikä monista synonyymeistä toisi oikeat konnotaatiot, kokeilla kielen tuntua ja kuuloa. Minun piti muistuttaa itseäni suomen välimerkki- ja kielioppisäännöistä, ja huomasin taas ihmetteleväni pilkkuja ja lainausmerkkejä. Pitäisikö minun käyttää tässä murteellisempaa ilmaisua, vai valita neutraalimpi muoto? Miten arkista tai muodollista pitäisi kerrontani olla, ja entä sitten vuoropuhelu? On niin kovin monta eri tapaa kirjoittaa keskustelun eri sävyjä suomeksi, tapaa joita en todellakaan uskalla väittää hallitsevani. Kaikkein muodollisin kirjakieli tuntuisi oudolta teinipojalle, mutta miten kauas toiseen suuntaan minun sitten pitäisi mennä?

Jotenkin kuitenkin onnistuin kirjoittamaan sen yhden luvun, paljon pidemmän tarinan alkupisteen. Minun pitää vielä lukea se uudestaan ja laittaa muut lukemaan se, minun pitää muokata ja muunnella ja kirjoittaa uudelleen ja tiivistää ja laventaa, mutta tältä erää olen saanut sen kirjoitettua. Olen saanut sen kirjoitettua suomeksi.

Se tuntuu oudolta.

Se tuntuu myös hienolta.

Prokrastinaatiota

Jos saisin valita yhden englanninkielen sanan, joka saisi vastineen suomesta, olisi valintani ehdottomasti "procrastination".

Suomesta toki löytyy erinäisiä korvikkeita, kuten "viivyttely", jota joskus on minulle ehdotettu, mutta mikään niistä ei oikein kuvasta sanaa oikein. En voi oikein sanoa viivytteleväni, jos päätän siivota huoneeni, vaikka motiivinani olisikin lykätä jotain toista tehtävää. "Lykkäys" pääsee myös lähelle, mutta ainakaan minun korvaani se ei tunnu samalta. Oikea prokrastinaatio on jatkuvaa, ei yksittäinen päätös. Liekö vika sitten kielikorvassani, en tiedä, mutta jokin ei vain sovi.

Tänään olin aikeissa kirjoittaa, mahdollisesti jopa tehdä koulutöitä. Sen sijaan päädyin siivoamaan huoneeni, lakaisemaan asunnon yhteiset tilat, kävelemään sinne kauimmaiselle kaupalle ihan vain tarrahyllyä katsomaan, ja tekemään paljon muuta joka ei ole missään nimessä kirjoittamista. Nyt minulla on siisti huone, paljon enemmän perhostarroja ja tunne, että olen tehnyt jotain, muttei juurikaan lisää tekstiä. (Ideoita kyllä. Prokrastinaatio on upea tapa kehittää ideoita.)

Myönnettäköön, ettei tämä taipumus ole aina huono asia. On asioita, joita en ikinä saisi tehdyksi, jos en olisi kiireisenä välttelemässä muita askareita. Ikävä kyllä prokrastinaatioon tuppaa kuulumaan se, että välteltävä asia on juuri se, mitä pitäisi olla tekemässä.

Tiedän, mitä haluan kirjoittaa. Päässäni kuhisee sci-fi-novelli ja kauhufantasiaa ja sen seitsemän muuta tarinaa, mutta tekisin mieluummin kaikkea muuta. On niin paljon helpompi asetella Pokémon-hahmoja ikkunalaudalle kuin oikeasti tehdä jotain tuottoisaa.

Kyllä minä vielä jotain aikaan saan. Tämäkin on jo eteenpäin. Blogimerkintä on ehkä lyhyt tekstiksi, mutta huomattavasti enemmän kuin mitä sain aikaiseksi pehmoleluja järjestellessäni.

Nyt suonette anteeksi; minulla on videopelejä aakkostettavana.

…Ai pahus, tein sen jo.

*

If I could pick one English word to have a Finnish equivalent, my choice would definitely be "procrastination".

Finnish does have various replacements, such as "viivyttely" ("dallying"), which has been suggested to me once, but none of them quite capture the word right. I can't really say I'm dallying if I decide to clean my room, even if my motive does happen to be postponing some other task. "Lykkäys" ("postponing") also gets close, but at least my ear doesn't find it quite the same. Real procrastination is continuous, not a single decision. Maybe the fault lies with my ear for language, I don't know, but somehow it does not fit.

Today I planned to write, perhaps even do some school work. Instead I ended up cleaning my room, sweeping the common areas, walking to the furthest store just to see their sticker shelves, and doing a lot of other things that are nowhere near writing. Now I have a clean room, a lot more butterfly stickers, and a feeling I've done something, but very little text. (A lot of ideas, though. Procrastination is a marvellous way of developing ideas.)

I'll admit this tendency is not always a bad thing. There are things I'd never get done if I wasn't busy avoiding other tasks. Unfortunately procrastination has a habit of including the sad fact that the thing I'm avoiding is exactly what I should be doing.

I know what I want to write. My head's swarming with sci-fi short stories and horror fantasy and a dozen other stories, but I'd rather do just about anything else. It's so much easier to organize Pokémon figurines on the window sill than to actually do something productive.

I'll get something done yet, though. Even this is a step forward. A blog entry may be short as far as texts go, but it's quite a bit more than I managed to do while shuffling my stuffed toys about.

Now do excuse me; I have some video games to alphabetize.

…Oh darn, I already did that.

Hunting Butterflies

I won't be the first person to admit I can be childish at times, but I'm sure I'd come in a good second or third at least.

I play video games, love pink things and cute toys, and sleep with a teddy bear. Most of the time, this is a mere set of personality quirks that does not come to play outside some well-meaning jabs from my friends. (At least I choose to interpret them as well-meaning. Life is much more fun that way, and besides one should not feed the trolls.) Sometimes, though, I can turn it into my benefit. How? Through the simple fact that kids tend to be easy to bribe.

"Easy" in this context may mean "will do chores in exchange for pretty stickers on a grid". Which to a rational adult sounds somewhat ridiculous, but works very well on a kid who just has to have another little gold star even if it means brushing their teeth. Thankfully, I am yet to entirely grow out of this little quirk.

No, I don't bribe myself with stickers to do my chores. I'm an adult living on my own; however bad chores may be, they're still preferable to living in a pig sty, so I do tend to handle things like cleaning and cooking and personal hygiene without extra prodding. However, sometimes things get to be a drag. Even things that shouldn't be chores at all. Even things I'm supposed to like.

Even things like writing.

Obviously, I do not have set deadlines for writing fiction – sad though it is – but I do have goals I have set for myself. Goals which, at the moment, I have fallen behind in a most woeful fashion. I do plan to catch up over the summer, but for that, I will have to fight the powers of procrastination. To conquer this foe, I will have to employ my best weapons – stubbornness, creativity, and hunting for butterflies.

Wait, butterflies?

Quite simple. I have drawn a large grid representing my word count goal for the year. (Mind you, I will give myself a pass if I get even halfway through the insane grid, but I have to admit getting all the way to the end would be nice.) It consists of ten big areas, each with a hundred squares. Each square represents a thousand words. Yes, my ultimate goal for year 2011 is a million words.

The purpose of this grid? Butterflies. And teddy bears, and flowers, and dinosaurs, and whatever else I can find at the local store's sticker shelf. But mainly butterflies because they are my favourites.

Childish, perhaps. Pointless? Some would argue so. What I know is that more than once I've managed to squeeze out those last few hundred words, or another thousand, or two thousand, just to get to put one more butterfly on that grid. There's still a lot of empty space for me to fill. A lot of butterflies to catch.

So whenever I mention writing another thousand words, you can imagine me giving a gleeful smile and pondering on the best place to attach a sparkly little insect on my big board of doom.

*

En ehkä ole ensimmäisenä jonossa myöntämässä, että osaan joskus olla lapsellinen, mutta varmasti tulen hyvänä kakkosena, tai ainakin kolmantena.

Minä pelaan videopelejä, rakastan vaaleanpunaisia asioita ja söpöjä leluja, ja nukun nallekarhun kanssa. Enimmän osan ajasta nämä ovat lähinnä hassuja taipumuksia, joilla ei juuri ole väliä ystävieni hyväntahtoisen piikittelyn ulkopuolella. (Ainakin päätän tulkita piikittelyt hyväntahtoisina. Elämä on hauskempaa sillä tavoin, ja sitä paitsi ei koskaan pitäisi ruokkia peikkoja.) Toisinaan se kuitenkin voi kääntyä edukseni. Miten? Siitä yksinkertaisesta syystä, että lapset tuppaavat olemaan helppoja lahjottavia.

"Helppo" tarkoittaa tässä yhteydessä toisinaan "tekee kotitöitä saadakseen nättejä tarroja karttaan". Mikä rationaaliselle aikuiselle kuulostaa hiukan naurettavalta, mutta toimii todella hyvin lapseen jonka on ihan pakko saada vielä yksi kultatähti vaikka se tarkoittaisikin hampaiden pesua. Onnekseni en ole vielä täysin kasvanut ulos tästä pikku omituisuudesta.

Ei, en lahjo itseäni kotitöihin tarroilla. Olen yksin asuva aikuinen; miten pahoja kotityöt ovatkin, ne ovat silti parempi vaihtoehto kuin sikolätissä asuminen, joten tapaan hoitaa asiat kuten siivoamisen ja ruoanlaiton ja henkilökohtaisen hygienian ilman ylimääräisiä kehotuksia. Joskus asiat kuitenkin alkavat olla tylsiä. Jopa asiat joiden ei pitäisi olla työtä. Jopa asiat joista minun pitäisi pitää.

Jopa asiat kuten kirjoittaminen.

Tietenkään minulla ei ole deadlineja fiktion kirjoittamisessa – ikävä kyllä – mutta minulla on kyllä tavoitteita jotka olen asettanut itselle. Tavoitteita joista tällä hetkellä olen jäänyt jälkeen mitä surullisimmalla tavalla. Aion kyllä saada ne kiinni kesän aikana, mutta sen tehdäkseni minun pitää taistella työn välttelyn voimia vastaan. Tuhotakseni tämän inhan vastustajan minun tulee käyttää parhaita aseitani – itsepäisyyttä, luovuutta, ja perhosten metsästystä.

Hetki, perhosia?

Kovin yksinkertaista. Olen piirtänyt suuren ruudukon joka vastaa tämän vuoden sanamäärätavoitettani. (Aion kyllä hyväksyä saavutukseni vaikka pääsisinkin vain puoliväliin tätä mielipuolista ruudukkoa, mutta minun täytyy myöntää, että ihan loppuun asti pääseminen olisi mukavaa.) Se koostuu kymmenestä isommasta alueesta, joista jokaisessa on sata ruutua. Kukin ruutu vastaa tuhatta sanaa. Kyllä, perimmäinen tavoitteeni vuodelle 2011 on miljoona sanaa.

Tämän ruudukon tarkoitus? Perhoset. Ja nallekarhut, ja kukat, ja dinosaurukset, ja mitä muuta nyt löydänkään paikallisen kaupan tarrahyllyltä. Mutta enimmäkseen perhoset koska ne ovat suosikkejani.

Lapsellista, ehkä. Tarpeetonta? Niinkin voisi väittää. Tiedän vain, että olen useammin kuin kerran onnistunut pusertamaan ulos vielä ne muutaman sataa sanaa, tai toiset tuhat, tai kaksi tuhatta, ihan vain saadakseni laittaa vielä yhden perhosen tuohon ruudukkoon. Siinä on vielä paljon tyhjää tilaa täytettäväkseni. Paljon perhosia napattavaksi.

Joten aina kun mainitsen kirjoittaneeni taas tuhat sanaa, voitte kuvitella minut hymyilemässä riemukkaasti ja pohtimassa, mikä olisi paras kohta kiinnittää kimalteleva pikku hyönteinen suureen tuhon taulukkooni.

Kielimistä

Ei pitäisi olla näin hankala päättää, millä kielellä kirjoittaa.

Mieli taipuisi hiukan epäreilustikin englannin puoleen kun blogin aloittamista ensi kertaa pohdin. Tietysti voisi väittää, että minulla on syyni – tai tekosyyni, kuten asia saattaisi ennemminkin olla. Englanninopiskelijana päivässä tulee kouluvuoden aikana usein kuultua enemmän englantia kuin suomea, eivätkä enimmäkseen internetiin liittyvät harrastukset asiaa ainakaan paranna. Olen jo vuosia kirjoittanut niin tarinani kuin viestinikin englanniksi, jokin pieni ääni mielen pohjalla muistuttaa. En minä suomeksi varmaan edes osaisi enää. Miksi edes yrittää?

Ehkä juuri siksi. Muutaman päivän kuluttua alkavat kesän kirjallisuuskurssit, jolloin pitäisi sekä lukea että kirjoittaa – suomeksi. Ja jos olen onnekas (ja tarpeeksi taitava, tietysti), syksyllä saattavat alkaa suomenopinnot. Olisi toki parasta ottaa varaslähtö ja harjoittaa armaan äidinkielen taitoaan.

Mutta toisaalta, suurin osa ystävistäni on englanninkielisiä, nimenomaan netissä. Jos saan tämän harrastuksen maasta irti ja raportoin ajatuksiani ja tekemisiäni tätä kautta, miten he saisivat asiaan otetta? Miksei siis kirjoittaa asiaa sillä kielellä, johon on tottunut?

Ehkei tarvitse valita. Kaksikielisyys ei ole välttämättä huono asia, tai niin ainakin väitän itselleni. Jos ei mitään muuta, saanpahan arvokasta kokemusta kääntämisestä.

Olettaen, että jotain tulen kirjoittamaankin.

Toivottavasti.

***

It should not be this difficult to decide which language to write in.

My mind somewhat unfairly leant towards English the moment I first thought of starting a blog. Of course I could claim I have my reasons – or my excuses, as the case might be. As an English student I often hear more English than Finnish during the day during the school year, and my mostly Internet-based hobbies hardly help the matter. I've spent years writing both my stories and messages in English, reminds some small voice at the back of my head. I probably couldn't even do it in Finnish anymore. Why even try, then?

Perhaps that's why. In a few days I'll be starting the literature courses for the summer, and will have to both read and write – in Finnish. And if I'm lucky (and skilled enough, naturally) I might start my Finnish studies this autumn. It would certainly be for the best to make an early start and practise my skills in my dear mother tongue.

But on the other hand, most of my friends speak English, especially online. If I do get this hobby off the ground and start reporting my thoughts and doings through this, how could they get a grip of what I'm saying? So why not write in the language I'm used to?

Maybe I won't have to choose, though. Being bilingual is not necessarily a bad thing, or at least that's what I tell myself. If nothing else, I'll at least get valuable experience in translating.

Assuming I'll actually write something.

Hopefully.