Hunting Butterflies

I won't be the first person to admit I can be childish at times, but I'm sure I'd come in a good second or third at least.

I play video games, love pink things and cute toys, and sleep with a teddy bear. Most of the time, this is a mere set of personality quirks that does not come to play outside some well-meaning jabs from my friends. (At least I choose to interpret them as well-meaning. Life is much more fun that way, and besides one should not feed the trolls.) Sometimes, though, I can turn it into my benefit. How? Through the simple fact that kids tend to be easy to bribe.

"Easy" in this context may mean "will do chores in exchange for pretty stickers on a grid". Which to a rational adult sounds somewhat ridiculous, but works very well on a kid who just has to have another little gold star even if it means brushing their teeth. Thankfully, I am yet to entirely grow out of this little quirk.

No, I don't bribe myself with stickers to do my chores. I'm an adult living on my own; however bad chores may be, they're still preferable to living in a pig sty, so I do tend to handle things like cleaning and cooking and personal hygiene without extra prodding. However, sometimes things get to be a drag. Even things that shouldn't be chores at all. Even things I'm supposed to like.

Even things like writing.

Obviously, I do not have set deadlines for writing fiction – sad though it is – but I do have goals I have set for myself. Goals which, at the moment, I have fallen behind in a most woeful fashion. I do plan to catch up over the summer, but for that, I will have to fight the powers of procrastination. To conquer this foe, I will have to employ my best weapons – stubbornness, creativity, and hunting for butterflies.

Wait, butterflies?

Quite simple. I have drawn a large grid representing my word count goal for the year. (Mind you, I will give myself a pass if I get even halfway through the insane grid, but I have to admit getting all the way to the end would be nice.) It consists of ten big areas, each with a hundred squares. Each square represents a thousand words. Yes, my ultimate goal for year 2011 is a million words.

The purpose of this grid? Butterflies. And teddy bears, and flowers, and dinosaurs, and whatever else I can find at the local store's sticker shelf. But mainly butterflies because they are my favourites.

Childish, perhaps. Pointless? Some would argue so. What I know is that more than once I've managed to squeeze out those last few hundred words, or another thousand, or two thousand, just to get to put one more butterfly on that grid. There's still a lot of empty space for me to fill. A lot of butterflies to catch.

So whenever I mention writing another thousand words, you can imagine me giving a gleeful smile and pondering on the best place to attach a sparkly little insect on my big board of doom.

*

En ehkä ole ensimmäisenä jonossa myöntämässä, että osaan joskus olla lapsellinen, mutta varmasti tulen hyvänä kakkosena, tai ainakin kolmantena.

Minä pelaan videopelejä, rakastan vaaleanpunaisia asioita ja söpöjä leluja, ja nukun nallekarhun kanssa. Enimmän osan ajasta nämä ovat lähinnä hassuja taipumuksia, joilla ei juuri ole väliä ystävieni hyväntahtoisen piikittelyn ulkopuolella. (Ainakin päätän tulkita piikittelyt hyväntahtoisina. Elämä on hauskempaa sillä tavoin, ja sitä paitsi ei koskaan pitäisi ruokkia peikkoja.) Toisinaan se kuitenkin voi kääntyä edukseni. Miten? Siitä yksinkertaisesta syystä, että lapset tuppaavat olemaan helppoja lahjottavia.

"Helppo" tarkoittaa tässä yhteydessä toisinaan "tekee kotitöitä saadakseen nättejä tarroja karttaan". Mikä rationaaliselle aikuiselle kuulostaa hiukan naurettavalta, mutta toimii todella hyvin lapseen jonka on ihan pakko saada vielä yksi kultatähti vaikka se tarkoittaisikin hampaiden pesua. Onnekseni en ole vielä täysin kasvanut ulos tästä pikku omituisuudesta.

Ei, en lahjo itseäni kotitöihin tarroilla. Olen yksin asuva aikuinen; miten pahoja kotityöt ovatkin, ne ovat silti parempi vaihtoehto kuin sikolätissä asuminen, joten tapaan hoitaa asiat kuten siivoamisen ja ruoanlaiton ja henkilökohtaisen hygienian ilman ylimääräisiä kehotuksia. Joskus asiat kuitenkin alkavat olla tylsiä. Jopa asiat joiden ei pitäisi olla työtä. Jopa asiat joista minun pitäisi pitää.

Jopa asiat kuten kirjoittaminen.

Tietenkään minulla ei ole deadlineja fiktion kirjoittamisessa – ikävä kyllä – mutta minulla on kyllä tavoitteita jotka olen asettanut itselle. Tavoitteita joista tällä hetkellä olen jäänyt jälkeen mitä surullisimmalla tavalla. Aion kyllä saada ne kiinni kesän aikana, mutta sen tehdäkseni minun pitää taistella työn välttelyn voimia vastaan. Tuhotakseni tämän inhan vastustajan minun tulee käyttää parhaita aseitani – itsepäisyyttä, luovuutta, ja perhosten metsästystä.

Hetki, perhosia?

Kovin yksinkertaista. Olen piirtänyt suuren ruudukon joka vastaa tämän vuoden sanamäärätavoitettani. (Aion kyllä hyväksyä saavutukseni vaikka pääsisinkin vain puoliväliin tätä mielipuolista ruudukkoa, mutta minun täytyy myöntää, että ihan loppuun asti pääseminen olisi mukavaa.) Se koostuu kymmenestä isommasta alueesta, joista jokaisessa on sata ruutua. Kukin ruutu vastaa tuhatta sanaa. Kyllä, perimmäinen tavoitteeni vuodelle 2011 on miljoona sanaa.

Tämän ruudukon tarkoitus? Perhoset. Ja nallekarhut, ja kukat, ja dinosaurukset, ja mitä muuta nyt löydänkään paikallisen kaupan tarrahyllyltä. Mutta enimmäkseen perhoset koska ne ovat suosikkejani.

Lapsellista, ehkä. Tarpeetonta? Niinkin voisi väittää. Tiedän vain, että olen useammin kuin kerran onnistunut pusertamaan ulos vielä ne muutaman sataa sanaa, tai toiset tuhat, tai kaksi tuhatta, ihan vain saadakseni laittaa vielä yhden perhosen tuohon ruudukkoon. Siinä on vielä paljon tyhjää tilaa täytettäväkseni. Paljon perhosia napattavaksi.

Joten aina kun mainitsen kirjoittaneeni taas tuhat sanaa, voitte kuvitella minut hymyilemässä riemukkaasti ja pohtimassa, mikä olisi paras kohta kiinnittää kimalteleva pikku hyönteinen suureen tuhon taulukkooni.