Full Circle

It feels strange to write in Finnish.

Of course, by any logic, it shouldn't. I use Finnish every day, after all; I speak Finnish, listen to others speak it, read various texts ranging from school assignments to weather forecasts. And, yes, I do write in Finnish, whether it be notes in class or secret messages to another player in a game.

However, it is very rare indeed that I write fiction in Finnish. And that, as I have noticed this past weekend, feels quite strange indeed.

So many games and nobody to play...

After putting off yet another story idea for ages, I started it at last this past Sunday while waiting for others to wake up to keep me company. (I was at a gaming con, so games were the preferred form of entertainment for the waking hours; however, someone had to be up at 6 AM to keep an eye on things, meaning most of my usual company for games was fast asleep at last, while I was not.) I only intended to try it out, perhaps write a few paragraphs, get a feeling for the characters and story. Before I knew it, though, I had finished the first draft of the first chapter. Sure, it is still quite rough, and will require proofreading and perhaps some corrections, but for now, it is done. I got some of the story written. In Finnish.

When I first started writing my own stories, on my very first own computer all those years ago, they were all in Finnish. Of course they were; I hardly knew any English back then, and besides it was ridiculous to even think of a Finnish person writing in English. It felt natural to use my mother tongue. As years passed, though, I got exposed to English texts more and more, and ventured into the language for my own writings as well. (Of course, back then my language skills regarding English were far from the best. I have some samples left from when I was thirteen, and I make an effort not to look anywhere near them. It was my worst subject as a kid.)

Now, twice as old and only half as confident in my skills, it seems like I've come full circle at last. After the better part of a decade spent writing in English, I'm again venturing into Finnish as a means of expressing myself in creative manners. It is the first time I do so outside school assignments ever since primary school, and yes, it does feel very strange.

At times, I almost felt lost when trying to put my words on the screen in that one chapter. I kept grasping for the right phrase, wondering about which of several synonyms would have the right connotations, trying out the feel and sound of the language. I had to remind myself about the correct punctuation and grammar for Finnish, and caught myself wondering about commas and quotation marks again. Should I use the colloquial term here, or go for the more neutral one? How casual or formal should my narrative be, and what about dialogue? There are so many different ways to write various tones of dialogue in Finnish, ways I am in no way confident I am capable of. The most formal written language would feel strange for a teenage boy, but then how far should I go in the other direction?

Somehow, though, I managed to write that one chapter, the very start of a much longer story. I'll still have to reread it, and have others read it, and edit and modify and rewrite and summarize and expand, but for the time being, I have written it. I have written it in Finnish.

It feels strange.

It also feels great.

*

Tuntuu oudolta kirjoittaa suomeksi.

Tietenkään sen ei millään logiikalla pitäisi tuntua siltä. Minähän kuitenkin käytän suomea joka päivä; minä puhun suomeksi, kuuntelen muiden puhuvan sitä, luen erinäisiä tekstejä koulutehtävistä sääennusteisiin. Ja kyllä, minä kirjoitan suomeksi, olivat kyseessä sitten muistiinpanot tunnilla tai salaiset viestit toiselle pelaajalle.

On kuitenkin tosiaan hyvin harvinaista, että kirjoitan fiktiota suomeksi. Ja se, kuten huomasin viime viikonloppuna, tuntuu todellakin kovin oudolta.

Pelaaminen on värikästä touhua.

Lykättyäni taas yhtä tarinan ideaa tuonnemmaksi jo ikuisuuden, aloitin sen lopultakin viime sunnuntaina odottaessani, että muut heräisivät pitämään minulle seuraa. (Olin pelitapahtumassa, joten pelit olivat yleisin viihteen muoto hereillä ollessamme; jonkun piti kuitenkin olla hereillä myös aamukuudelta pitämässä asioita silmällä, mistä johtuen suurin osa tavallisesta peliseurastani oli viimein unessa, mutta minä en.) Aioin vain kokeilla sitä, ehkä kirjoittaa muutaman kappaleen, saada jotain tuntumaa hahmoihin ja tarinaan. Ennen kuin tiesinkään, olin kuitenkin jo saanut ensimmäisen luvun ensimmäisen version valmiiksi. Toki se on yhä aika luonnosmainen ja vaatii vielä oikolukua sekä ehkä joitain korjauksia, mutta tältä erää se on valmis. Sain osan tarinasta kirjoitettua. Suomeksi.

Kun ensi kertaa aloin kirjoittaa omia tarinoitani, ensimmäisellä omalla tietokoneellani monen monituista vuotta sitten, ne olivat kaikki suomeksi. Totta kai ne olivat. Tuskin osasinkaan englantia silloin, ja sitä paitsi tuntui naurettavalta edes ajatella, että suomalainen henkilö kirjoittaisi englanniksi. Oli kovin luonnollista käyttää äidinkieltäni. Kun vuodet vierivät, altistuin kuitenkin yhä enemmän englanninkielisille teksteille, ja kokeilin tätä kieltä myös omissa kirjoituksissani. (Tietenkin tuolloin kielitaitoni englannin suhteen oli kaukana parhaasta. Minulla on joitakin näytteitä jäljellä kolmanneltatoista ikävuodeltani, ja pyrin olemaan katsomatta niiden lähellekään. Kyseessä nyt kuitenkin oli huonoin aineeni lapsena.)

Nyt olen kaksi kertaa niin vanha ja vain puolet niin itsevarma, ja näyttää, että olen palannut takaisin lähtöpisteeseen. Vietettyäni paremman puolen vuosikymmenestä kirjoittaen englanniksi, uskaltaudun taas suomen kieleen tapana ilmaista itseäni luovasti. Tämä on ensimmäinen kerta alakoulun jälkeen, kun teen näin koulutehtävien ulkopuolella, ja kyllä, se tuntuu hyvin oudolta.

Toisinaan tunsin olevani aivan hukassa yrittäessäni saada sanoja ruudulle tuohon yhteen lukuun. Yritin löytää oikeaa tapaa sanoa jotain, miettiä mikä monista synonyymeistä toisi oikeat konnotaatiot, kokeilla kielen tuntua ja kuuloa. Minun piti muistuttaa itseäni suomen välimerkki- ja kielioppisäännöistä, ja huomasin taas ihmetteleväni pilkkuja ja lainausmerkkejä. Pitäisikö minun käyttää tässä murteellisempaa ilmaisua, vai valita neutraalimpi muoto? Miten arkista tai muodollista pitäisi kerrontani olla, ja entä sitten vuoropuhelu? On niin kovin monta eri tapaa kirjoittaa keskustelun eri sävyjä suomeksi, tapaa joita en todellakaan uskalla väittää hallitsevani. Kaikkein muodollisin kirjakieli tuntuisi oudolta teinipojalle, mutta miten kauas toiseen suuntaan minun sitten pitäisi mennä?

Jotenkin kuitenkin onnistuin kirjoittamaan sen yhden luvun, paljon pidemmän tarinan alkupisteen. Minun pitää vielä lukea se uudestaan ja laittaa muut lukemaan se, minun pitää muokata ja muunnella ja kirjoittaa uudelleen ja tiivistää ja laventaa, mutta tältä erää olen saanut sen kirjoitettua. Olen saanut sen kirjoitettua suomeksi.

Se tuntuu oudolta.

Se tuntuu myös hienolta.