Uusi vuosi, uudet kujeet. Oi voi.
Olen viimeisen puolisen vuotta leikitellyt nuortenkirjallisuuden ajatuksella. Kosken itse ole lukenut nuortenkirjoja vähään aikaan, tähän on tietysti liittynyt alan nykytilan tarkastelua. Tästä syystä lainasin jokin aika sitten Derek Landyn Keplo Leutokalma –sarjan ensimmäisen osan kirjastosta. Koska olin kuullut kirjasta hyvää, odotin varsin miellyttävää lukukokemusta.
Harvoin olen niin pettynyt.
Kirja itsessään ei suinkaan ole huono, vaan paikoin jopa nokkela, ja Keplo itsessään on vallan riemastuttava hahmo. Nokkelinkaan autofriikki luurankovelho ei kuitenkaan pelasta tilannetta, jos itse kirjan päähenkilö on suorastaan sietämätön.
Ymmärrän toki, että kirja on suunnattu nuorille. Lukijoille on hyvä antaa samastumiskohde, ja siksi käykin järkeen, että päähenkilö on nuori tyttö. Se, mitä en voi sulattaa, on kuitenkin tapa, jolla Stephanie Edgleystä yritetään tehdä miellyttävä samaistumisen kohde.
Arvon päähenkilömme pisteet laskivat silmissäni jo muutaman lukua alusta, kun hän pohtii kouluvihaansa. Stephanie ei pidä opettajista, koska nämä "vaativat kunnioitusta, jota eivät ole ansainneet". Hän myös ajattelee, ilmeisesti opettajiin liittyen, että ymmärtää ja noudattaa toki ohjeita, jos ne vain on perusteltu selkeästi ja järkevästi. Anteeksi vain, neiti Edgley, mutta jos opettajien tulisi erikseen ansaita jokaisen kaksitoistavuotiaan kunnioitus ja vakuuttaa nämä tehtävien tarpeellisuudesta ja järkevyydestä, itse opettaminen jäisi aika vähälle. Koska tämä on mahdotonta, opettajat odottavat oppilaiden tekevän tehtävät ja noudattavan ohjeita ilman moisia kommervenkkejä. Miksi? Koska ajanpuutteen lisäksi harva kaksitoistavuotias todella kykenee sisäistämään, mitä kullakin harjoituksella haetaan takaa. Jos kirjoittaja pyrkii osoittamaan, kuinka lapsellinen hänen päähenkilönsä on, siinä on tosiaan onnistuttu.
Jonkin aikaa myöhemmin Stephanie tuohtuu ja marssii ulos, koska häntä ei kohdella tasavertaisena, vaan muut suhtautuvat häneen alentuvasti ja holhoavasti. Hänestä on siis kohtuutonta, että kaksi kokenutta maagia eivät kohtele taikuudesta mitään tietämätöntä lasta vertaisenaan. Myöhemmin hän taas suutahtaa siitä, etteivät koko Euroopan taikayhteisön johtajat luota oitis hänen sanaansa. Jälleen kerran upean lapsellista.
Eikös tämä sitten ole juuri hyvää kirjoittamista? Ehkä, paitsi että kerronta on täysin Stephanien puolella. Hän on aina oikeassa, kaikki kääntyvät aina hänen puolelleen, eikä häneen luottava koskaan pety. Kyllä vain, taikuudesta vasta tietää saanut tyttönen on suunnattomasti rohkeampi, neuvokkaampi ja oivaltavampi kuin vuosisatoja vanhat maagit.
Toisinaan tuntuu myös siltä, että Landy on unohtanut, kenestä kirjoittaa. Kirjan alussa Stephanie kuvaa itseään pitkäksi mutta hoikaksi kaksitoistavuotiaaksi. Tarinan aikana hän kiipeilee erinäisten esteiden ja vaijereiden kautta, pysyttelee hengissä taistelun tiimellyksessä, ja murtaa oven lihasvoimin. Järkevästi perusteltujen ohjeiden noudattaminenkaan ei oikein tunnu sujuvan – sanoo Keplo mitä tahansa, Stephanie tekee oman päänsä mukaan. Kenties Keplo ei ole vielä voittanut hänen kunnioitustaan pelastamalla hänen henkensä erinäisiä kertoja. Tai ehkäpä hengenvaaran välttäminen ei ole hänelle riittävä motivaatio.
Kirjan arvomaailmakaan ei täysin kolahtanut. Stephanie tekee hyvin selväksi, että hänen ilkeät serkkunsa ovat lyhyitä ja ylipainoisia, ja heidän hiuksensa on valkaistu; heidät esitetään selkeänä vastakohtana hoikalle ja tummalle Stephanielle niin älykkyydessä kuin moraalissakin. Toisaalla räätäli Kammosta todetaan, ettei tämä rumuutensa takia kykenisi ikinä elämään ihmisten joukossa, ja on siksi pakotettu elämään taikamaailmassa. Erinomainen esimerkki nuorille lukijoille, joilla ei mitenkään voisi muuten olla ulkonäköpaineita! Stephanie myös pistää paheksuvasti merkille setänsä pihistelyt, mutta menee tämän kotiin vierailulle ainoana tavoitteenaan varastaa näiltä toisen setänsä perheelle perintönä jättämä rintakoru – tuskin yllättävää, kun ottaa huomioon, kuinka monta kertaa Stephanie osoittaa innostusta ja suorastaan kaipuuta rikolliseen toimintaan. Tai miltä kuulostaa esiteineille suunnatussa kirjassa se neuvo, että sotkuisilla, graffitien peittämillä alueilla joka ikisen oven takana on kunnollinen koti, jonka asukkaisiin voi täysin luottaa?
Tämäkään kaikki ei vielä riittänyt saamaan minua hylkäämään kirjaa. Yritin sietää ulkonäkökeskeistä moraalia ja Stephanien lapsellisuutta tarinan tähden. Lopulta kuitenkin suljin kirjan ja lakkasin yrittämästä. Miksi? Koska paljastui, että Stephanie on viimeinen Muinainen – niiden maagien jälkeläinen, jotka karkottivat itse jumalat.
Keplo Leutokalman lukeminen oli tosiaan opettavainen kokemus. Tai pikemminkin oppimisen kertausta – kyseessä kun on kauniin varoittava esimerkki siitä, kuinka päähenkilöstä on lähes mahdotonta saada pidettävää, jos hänellä ei ole mitään vikoja tai virheitä.
Ja ei, omapäisyyttä ei lasketa virheeksi silloin, kun se pelastaa ystävän hengen ja mahdollisesti koko maailman.
*
New year, new tricks. Ah well.
For the last half a year or so I have been toying with the idea of YA fiction. Because it has been a while since I've last read books for young adults, this has obviously involved research into the current field. This is why I recently borrowed the first book of Derek Landy's Skulduggery Pleasant series from the library. As I had heard good things about the book, I was looking forward to a very pleasant reading experience.
I've rarely been so disappointed.
The book itself is not bad by any means, being even witty at times, and Skulduggery himself is an absolutely delightful character. However, even the wittiest car obsessed skeleton wizard cannot save the situation if the main character of the book is downright intolerable.
I do understand that the book is directed at young people. It's a good idea to offer someone for the reader to identify with, and thus it only makes sense that the main character is a young girl. What I cannot tolerate, however, is the way Stephanie Edgley is made to be a pleasant object of identification – or so the author hopes.
Our dear main character already lost her value in my eyes within the first few chapters as she thought about her hatred for school. Stephanie doesn't like teachers because they "demand respect they haven't earned". She also thinks, apparently regarding teachers, that she understands and obeys instructions as long as she's offered clear and sensible rationale for them. Do excuse me, miss Edgley, but if teachers had to earn the respect of each twelve-year-old separately and convince each of them that the exercises are necessary and sensible, there would be very little time left over for actual teaching. Because this is impossible, teachers do expect the students to do the exercises and follow the instructions without such foolishness. Why? Because aside from the lack of time, very few twelve-year-olds can truly understand what each exercise is for. If the author is trying to show how childish the main character is, he is truly successful.
Some time later Stephanie gets miffed and marches out because she is not treated as an equal, and instead the others take a condescending and caring attitude towards her. In other words, she thinks it's unreasonable that two experienced mages don't treat a magic-newbie child as their equal. Later she gets angry because the leaders of the magical Europe do not immediately trust her word. Again, wonderfully childish.
So is this not the epitome of good writing? Perhaps, except the narrative is entirely on Stephanie's side. She is always right, everyone will always come over to her side, and nobody who trusts her will be disappointed. Oh yes, a girl who just found out about magic is infinitely more courageous, intelligent and sharp than mages with centuries of age.
Sometimes it also seems Landy has forgotten who he is writing about. In the beginning of the book Stephanie describes herself as tall but slender twelve-year-old. During the story she climbs over various obstacles and up some cables, survives in the midst of a battle, and breaks a door with pure muscle. She also seems to forget her principle of following reasonable instructions – no matter what Skulduggery says, Stephanie will do as she wishes. Perhaps Skulduggery simply hasn't earned her respect yet by saving her life a few times. Or maybe avoiding death is not a good enough motivation for her.
I did not exactly agree with the values presented in the book, either. Stephanie makes it very clear that her mean cousins are short and overweight with bleached hair; they are very clearly presented as opposites to the slender, dark-haired Stephanie in both intelligence and morals. In another part we are told about the tailor Ghastly that he could never live among humans due to his ugliness and is thus forced to a life in the magical world. Such a lovely example for young readers, who could not possibly feel pressure about appearance! Stephanie also disapprovingly takes note of his uncle's thievery, but later visits his house with the sole goal of stealing a brooch left to his family as an inheritance from her other uncle. This is hardly surprising, considering how many times Stephanie shows enthusiasm and even longing toward criminal activities. And how about this piece of advice in a book directed at pre-teens – in messy neighbourhoods with trash and graffiti each door hides a proper, safe home with trustworthy people?
All this was not yet enough to make me abandon the book. I tried to tolerate the appearance-centric morality and Stephanie's childishness for the sake of the story. At last, however, I closed the book and ceased trying. Why? Because it was revealed that Stephanie is the last Ancient – a descendant of the mages who once banished the gods themselves.
Reading Skulduggery Pleasant was truly a learning experience. Or perhaps one should call it revising – this just happens to be a beautiful warning example about how it's nigh impossible to make a likeable main character without giving them some flaws.
And no, stubbornness is not a flaw when it saves a friend's life and possibly the entire world.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti